Runo, ajatus, kirjoitus. Joku on minun sisälläni mutten saa sitä ulos.
Mikä se on mikä haluaa tulla ulos? Iloa on vähän, surua enemmän, toivoa ei kovinkaan paljon, uskoa sinapinsiemenen verran. Sellaisen orastavan kasvin verran.
On hetkiä jolloin surusta ja ahdistuksesta voi luoda jotain kaunista. Runon, ajatuksen, ehkä kirjoituksen. Ilosta vaikeampi luoda mitään.
Onko ilo liian tuttu ihmisille? Liian arkinen, itsestään selvä? Nauroin tänään, urheilin, söin hyvin ja join kahvia ystävän kanssa. Hyräillen pesin lattioita. Ketä tuo koskettaa?
Mutta suru. Se kun elämä on raskas harmaa viitta, kuolema on valo pimeän tunnelin päässä, voimien rippeestä muodostuu kyyneleitä, ja jos on enemmän voimia, niistä purkautuu itku. Kyynelten virta ja holtiton nyyhkintä. Ja jos voimia ei ole lainkaan, on vain loppuun väsynyt vartalo synkän pimeyden keskellä.
On asioita mitä ei voi sanoittaa. Suru on sellainen. Jos sen yrittää kirjoittaa, jää aina jotain sanomatta. Jotain lausumatta. Surun voi yrittää piirtää, mutta sanoihin se ei mahdu.
Joskus surusta kuitenkin saa kiinni, ja sen yhdestä kulmasta pystyy luomaan kauniin tarinan. Ja silloin suru koskettaa ihmistä enemmän kuin ilo koskaan kykenee. Silloin suru on enemmän kuin ilo.