Kuukausi: toukokuu 2018

Julkaistu

Minä ja voikukka

Kesä, joka tulee lähelle joka puolelta. Syreenien tuoksussa, auringon lämmössä, linnun laulussa. Kesä, joka lämmittää sydämeen asti.

Ja minä mietin, miksi minä halusin kuolla. Oliko se minä joka halusi jotain niin järjetöntä ja mustaa, vai oliko se pimeys ja routa minun sisälläni. Kuka sai roudan sisääni? Mikä jäädytti sieluni?

Peilistä katsoo vastaan minä ja minäni on kaunis. Se on sama kauneus mikä näkyy kun katsoo voikukkaa. Sitä, jota rikkakasviksi nimitetään. Kuka määrittelee mikä on kaunista, kuka antaa luvan elää? 

Minä en koskaan nypi voikukkia, vajavaisuudestaan huolimatta ne ansaitsevat elää. Ne ovat kukkia siinä missä minä ihminen, sillä oikeassa valossa katsottuna me olemme kauniita, olemme kedon kukkia kumpikin. Ja me molemmat voimme antaa niin paljon: ystäväni antaa rikasta ravintoa tahmaisesta itsestään ja minä revin itseni rikki. 

Revin itseni rikki, jotta voisin kuvata pimeyttä muille, niille jotka eivät sitä ole kokeneet tai eivät sitä osaa kuvata ja kaipaavat sille sanoja.

Minä ja voikukka. Kaksi niin arvokasta.

Julkaistu

Sanat on loppu

Runo, ajatus, kirjoitus. Joku on minun sisälläni mutten saa sitä ulos.

Mikä se on mikä haluaa tulla ulos? Iloa on vähän, surua enemmän, toivoa ei kovinkaan paljon, uskoa sinapinsiemenen verran. Sellaisen orastavan kasvin verran.

On hetkiä jolloin surusta ja ahdistuksesta voi luoda jotain kaunista. Runon, ajatuksen, ehkä kirjoituksen. Ilosta vaikeampi luoda mitään.

Onko ilo liian tuttu ihmisille? Liian arkinen, itsestään selvä? Nauroin tänään, urheilin, söin hyvin ja join kahvia ystävän kanssa. Hyräillen pesin lattioita. Ketä tuo koskettaa?

Mutta suru. Se kun elämä on raskas harmaa viitta, kuolema on valo pimeän tunnelin päässä, voimien rippeestä muodostuu kyyneleitä, ja jos on enemmän voimia, niistä purkautuu itku. Kyynelten virta ja holtiton nyyhkintä. Ja jos voimia ei ole lainkaan, on vain loppuun väsynyt vartalo synkän pimeyden keskellä.

On asioita mitä ei voi sanoittaa. Suru on sellainen. Jos sen yrittää kirjoittaa, jää aina jotain sanomatta. Jotain lausumatta. Surun voi yrittää piirtää, mutta sanoihin se ei mahdu.

Joskus surusta kuitenkin saa kiinni, ja sen yhdestä kulmasta pystyy luomaan kauniin tarinan. Ja silloin suru koskettaa ihmistä enemmän kuin ilo koskaan kykenee. Silloin suru on enemmän kuin ilo.