Sanat on loppu

Runo, ajatus, kirjoitus. Joku on minun sisälläni mutten saa sitä ulos.

Mikä se on mikä haluaa tulla ulos? Iloa on vähän, surua enemmän, toivoa ei kovinkaan paljon, uskoa sinapinsiemenen verran. Sellaisen orastavan kasvin verran.

On hetkiä jolloin surusta ja ahdistuksesta voi luoda jotain kaunista. Runon, ajatuksen, ehkä kirjoituksen. Ilosta vaikeampi luoda mitään.

Onko ilo liian tuttu ihmisille? Liian arkinen, itsestään selvä? Nauroin tänään, urheilin, söin hyvin ja join kahvia ystävän kanssa. Hyräillen pesin lattioita. Ketä tuo koskettaa?

Mutta suru. Se kun elämä on raskas harmaa viitta, kuolema on valo pimeän tunnelin päässä, voimien rippeestä muodostuu kyyneleitä, ja jos on enemmän voimia, niistä purkautuu itku. Kyynelten virta ja holtiton nyyhkintä. Ja jos voimia ei ole lainkaan, on vain loppuun väsynyt vartalo synkän pimeyden keskellä.

On asioita mitä ei voi sanoittaa. Suru on sellainen. Jos sen yrittää kirjoittaa, jää aina jotain sanomatta. Jotain lausumatta. Surun voi yrittää piirtää, mutta sanoihin se ei mahdu.

Joskus surusta kuitenkin saa kiinni, ja sen yhdestä kulmasta pystyy luomaan kauniin tarinan. Ja silloin suru koskettaa ihmistä enemmän kuin ilo koskaan kykenee. Silloin suru on enemmän kuin ilo.

Kun toiset sanovat sen paremmin

Minulla on oma spotify-lista mihin olen kerännyt biisejä masennukseeni. Ajattelin poimia biiseistä sanat, jotka minua koskettavat:

 

Kävelin tänään
kylmä kuollut sydän rinnassa

Ja minussa makaa
yksinäinen raato ihmisen

lupasin huutaa
niin kauan että kipu katoaa

Ei sydän osannut väistää
ei sydän osannut väistää
ylhäältä, alhaalta, oikeelta, sai turpaan

Ei sydän osannut väistää -Jippu

  • ————————————–
  • Vesi väsyy, lämpö pohjaan katoaa
  • Aallot vaivalloiseen liikkuu
  • Miten kylmä kohmettaakin nopeaan
  • Ulpukanvarret ja huulet
  • Kukaan ei kuule huutoa väsyvää
  • Taas vaikeampi hengittää
  • Nyt tiedät kaikki on turhaa, hetkessä turhaa
  • Sä vedät piinatut keuhkosi täyteen
  • Ja niin kauan, miksi niin kauan
  • Sä elit kammoksuen tätä päivää
  • Miltä se tuntuu nyt
  • Kun veres kohta kylmennyt
  • Suhisee korvissas hiljaa

Vähän ennen -Maija Vilkkumaa

————————————–

Kuka teki minusta tän naisen
Joka heikkoja kohtiaan kadulla muille myy

Kuka teki minusta tän naisen -Jippu

————————————–

  • Haloo, haloo olen se jota rakkaus ei enää tarvitse.
  • Tänä yönä minä tahdon mennä Hakaniemen silloille.
  • Olen matkalla eksyneiden taivaalle,
  • Olen matkalla hullujen huoneeseen,
  • Minä syöksyn vastatuuleen.
  • Niinkuin väärinpäin lentävät linnut

Väärinpäin lentävät linnut -Jippu

  • ————————————–
  • Mä seisoin sillal, ilmas oli usvaa
  • mietin et mä hyppään mut vesi oli mustaa.

Lumi teki enkelin eteiseen -Mikael Gabriel

  • ————————————–
  • Kun nauru pakeni mun luotani nauroin
  • Kun murheet tunki päätä peittoni alle
  • mä käänsin selkäni ja unohdin kaiken
  • mä olin hiljaa kun olisi pitänyt huutaa,
  • pitänyt huutaa
  • Siellä pienen itsemurhan tein
  • Ihan pienen itsemurhan tein

Pieni itsemurha -Ismo Alanko

  • ————————————–
  • Se on mun päätös taivas vaiko tuonela
  • Mitä jää jäljelle jos lähden näin nuorena
  • Tuhkaa vai kaipaus
  • Niinku Winehouse, sekin lähti nuorena
  • Mua pelottaa ja haluun juosta karkuun
  • Oon elossa, pahaa ulos täytyy parkuu
  • Mun on vaikea hengittää,
  • olla selvinpäin…

Kipua -Lauri Tähkä

————————————–

  • Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa
  • ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa
  • Yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun
  • ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu

Hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan

  • Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät
  • Hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa

Sä et ole hullu -Janna

————————————–

  • Silloin luulit et tää on The End
  • Mut ei ollut sun aika tulla osaksi virtaa….
  • …..Kuka meidät opetti niin, pysymään hiljaisuudessa kii?
  • Jos sä viitot, huomaako kukaan?
  • Ja kun kupla puhkeaa, kaaosta ei voi kahlita
  • Mut tänään naamiot riisutaan
  • Ja koko maailma näkee sen mitä sä kavahdit peitellen
  • Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää
  • eikä kukaan muu sitä nää

Elefantin paino -Ellinoora

  • ————————————–
  • Suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan

Yksinäisen keijun tarina -Chisu

————————————–

  • Sä haluat pois, sä haluat pakoon
  • Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää
  • Sä haluat pois, kun et pystykään,
  • kaikkeen mitä pitää yrittää

Kevyempi kantaa -Haloo Helsinki

  • ————————————–
  • Että hajalle saatiin
  • Se mikä kauniiksi tarkoitettiin
  • Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla
  • Miten kauan sitä kestää –ei, sitä ei voi tietää
  • Kehen sattuu ja kuinka paljon 
  • siitä kysymys enää tässä kai on
  • Kun on saavuttu siihen pisteeseen
    ettei mikään ole varmaa

Maailman pisimmät tunnit
niiden otteeseen jää kiinni
Niitä kantaa loppuun asti
vaikka itse ei aina huomaa

Millainen on se taivas
jota ei löydetty koskaan
Olen kuullut paljon siitä
osan jopa omasta suustani

Koneeseen kadonnut – Apulanta

————————————–

  • Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu
    Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan niin että masentuu.
    Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon.
    Hymy huulilla työni mä teen.
    Ja sinä täysin sokee oot sille kuinka mä suistunut oon – pimeyteen.
  • Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy.
    Tää oli minun syy.
    Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,
    nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.
    Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon.
    Hymy huulilla työni mä teen.
    Ja sinä täysin sokee oot, sille miten uupunut oon.
  • Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan,
    vaikken oikeesti henkeä saa.
    Mä kyllä reipas tänään oon vaikka melkein luovutan jo

Ingrid – Johanna Kurkela

Viimeinen lähtö

”Pärjäätkö sinä?” hän kysyi puhelimessa. Ammattilainen, jolle soitin koska olin luvannut niin tehdä jos masennus iskee voimakkaana. Tietenkin pidän lupaukseni. Mutta että pärjäänkö minä?! Voi hyvänen aika, kuinka typerä kysymys. Kyllä minä pärjään! Eihän se tässä ole ongelma. Ongelma ovat kaikki muut, jotka väittävät etteivät pärjää ilman minua ja pakottavat minun elämään. Pakottavat elämään vaikka eivät ota tuskaani kannettavakseen. Kuinka itsekästä.

Ja minä päätin, että nyt olen aidosti itsekäs. Kun aina sanotaan että minun pitää huolehtia itsestäni ja olla terveesti itsekäs. Minä päätin olla. Se näkyi oikein kirkkaana mielessäni: nyt teen sen mitä minä ihan oikeasti haluan. Mitä olen halunnut lähes koko elämäni. Tänään minä kuuntelen vain itseäni. Tänään minä suljen korvat syyllistäviltä vaatimuksilta. Tänään minä annan itselleni vihdoin luvan lähteä. Lopullisesti.

Minulla oli suunnitelma. Kirkkaana mielessäni. En ole eilisen teeren poika, tiedän kyllä mitä teen. Kirjoitin kirjeenkin. Pyysin anteeksi itsekästä tekoani, tietenkin, moneen kertaan. Kirjoitin että tekoni ei ”riistä rakkauteni arvoa. Minä en vain rakasta itseäni. Rakkauteni itseeni riistettiin jo lapsena. En vain kykene elämään. En kykene saamaan siitä iloa. Rakastan. RAKASTAN. Mutta ymmärtäkää -ilman itseään ei voi elää”  Tuo on suora lainaus kirjeestäni, osa siitä.

Ja olin valmis lähtemään. Ja minä lähdin. Oli pari kohtaa missä meinasin kääntyä, silloin kun sinä halasit ja minulla valui kyyneleet ja sinä pyyhit ne pois poskiltani. Ja silloin kun tulit perässäni eteiseen ja kysyit tarvitsenko kyytiä. En minä tarvinnut, mutta jäin syleilyysi vangiksi. Sinä näit kipuni vaikket tiennyt mitään päätöksestäni. Sinä otit minut tiukasti lähellesi eikä minun voimani riittäneet repiä itseäni siitä irti. En luovuttanut heti, päätin että olen siinä vain jonkin aikaa, mutta sinun rakkautesi ja lämpösi sai minut huomaamaan kuinka käsittämättömän uupunut olen.

Ja minä jäin. Ojensin sinulle kirjeen ja nukuin kätesi ympärilläni koko yön.

Ja aamulla heräsin uuteen päivään.

 

 

Masennuksen musta verkko

Olen kadottanut masennukseni rajat. En enää näe missä olen minä ja mistä alkaa masennus. Olemmeko me samaa vai olenko minä olemassa ilman masennusta, onko minulla rajat. Omat rajani, ei masennuksen luomia.

Jos huidon ja riuhdon, voinko vapautua. Onko masennus joku ulkoinen mustanvärinen epämääräinen harso, josta minun olisi mahdollisuus vapautua. Irroittaa se itsestäni, vaikka se olisikin takertunut kiinni minuun, takkini vetoketjuun ja korvarenkaiden piikkeihin. Että jos oikein kovaa repisin, saisinko sen revittyä rikki ja irti minusta. Kuin suuren, tahmaisen tarttuvan hämähäkinseitin. Eikä se olisi enää minä enkä minä olisi se. Enkä minä olisi siinä.

Vai olemmeko me samaa? Minä ja masennus. Onko se minun jatkumo? Kun minä lopun niin masennuksen musta verkko jatkuu kuin jokin minuun kiinni kasvanut ällöttävä kasvain. Olemme yhtä. Ja jos sen repii minusta väkivalloin irti, minä vuodan kuiviin ja huudan kipua kunnes kuolen. Koska se on niin oleellinen osa minua etten minä enää ole olemassa ilman sitä.

Vai onko masennus minun sisälläni? Onko se tunkeutunut sisääni ensin pienenä siemenenä ja sitten alkanut pikkuhiljaa, huomaamattani kasvaa ja paisua. Onko niin että se on vallannut minut sisältäpäin niin että minäkin olen levinnyt leveäksi ja isoksi, joka suuntaan. Olenko täynnä mustaa verkkoa? Pitäisikö se oksentaa ulos -mutta sitähän on aivan liikaa jotta se olisi mahdollista. Sitä paitsi se on syönyt sisältäni sisuskalujani tehdessään tilaa itselleen. Ja jos se sitkeä, loputtoman pitkä musta vyyhti revittäisiin minusta suuni kautta ulos, niin lopulta lyyhistyisin täysin tyhjänä maahan.

Eikä minua enää olisi.

Ehkä minua ei ole olemassa ilman masennusta.

Pitääkö minun opetella elämään sen kanssa? Hyväksymään se. Taistella vastaan? Ei, sitä en jaksa. Se on mahdotonta. Ei sellaista epämääräistä tahmeaa verkkoa vastaan voi taistella. Ei siitä saa koskaan otetta. Mutta ei sen kanssa jaksa elääkään.

Vai voisinko irrottautua sitä hellästi, viikata sen nätisti viereeni sohvalle ja antaa olla siinä. Lähellä, mutta ei kiinni minussa. Eikä varsinkaan hallitsemassa minua. Voisiko se olla siinä, onnistuisinko pikkuhiljaa kasvattamaan välimatkaa siihen?

Vai onko niin että tarttuisin siihen heti pian kiinni. En ehkä enää edes haluaisi elää ilman sitä. Ehkä tarttuisin siihen kiinni ja antaisin itseni luisua sen sisään. En pyristelisi vastaan. Antaisin itseni olla, ihan vain olla ja hävitä sen syövereihin. Sinne mustaan verkkoon takaisin.

Masennus on kuin autiomaa

Masennus on kuin autiomaa. Hiekkainen, kuiva, loputon. Silmänkantamattomiin pelkkää kuivaa ja ankeaa harmautta.

Ja masennuksen erämaan reunalla on syvä rotko. Se on pelottava eikä sen lähelle kukaan halua mennä, mutta samalla siinä on väsyneelle mielelle jotain vastustamatonta. Se ikäänkuin hiljaa kutsuu luokseen, lupaa lepoa. Ja kun sen reunalla seisoo, tuntee kuinka maa alkaa murentua jalkojen alla ja tajuaa putoavansa kohta sinne pimeään rotkoon. Ja kun sinne putoaa, sieltä ei ole nousua ylös.

Kyllä sen tietää, että nyt pitäisi ottaa askel taaksepäin, askel takaisin kestävälle maalle, vaikka se onkin vain sitä harmaata ja puuduttavan ankeaa eikä sillä ole tarjota mitään mikä virkistäisi loppuun uupunutta mieltä. Väsynyt mieli ei jaksa taistella vastaan, kärsivä sielu haluaa luovuttaa.

Rotko on pelottava kuin kuolema, mutta samalla se tuo helpotuksen. Kun sinne pimeään rotkoon kerran menee, siellä saa olla aivan yksin. Eikä millään ole enää merkitystä eikä vaatimusten äänet eikä syyllisyyden painostava huuto kuulu sinne. Siellä yksinäisessä synkässä mustassa hiljaisuudessa saa vihdoin levon.