Olen kadottanut masennukseni rajat. En enää näe missä olen minä ja mistä alkaa masennus. Olemmeko me samaa vai olenko minä olemassa ilman masennusta, onko minulla rajat. Omat rajani, ei masennuksen luomia.
Jos huidon ja riuhdon, voinko vapautua. Onko masennus joku ulkoinen mustanvärinen epämääräinen harso, josta minun olisi mahdollisuus vapautua. Irroittaa se itsestäni, vaikka se olisikin takertunut kiinni minuun, takkini vetoketjuun ja korvarenkaiden piikkeihin. Että jos oikein kovaa repisin, saisinko sen revittyä rikki ja irti minusta. Kuin suuren, tahmaisen tarttuvan hämähäkinseitin. Eikä se olisi enää minä enkä minä olisi se. Enkä minä olisi siinä.
Vai olemmeko me samaa? Minä ja masennus. Onko se minun jatkumo? Kun minä lopun niin masennuksen musta verkko jatkuu kuin jokin minuun kiinni kasvanut ällöttävä kasvain. Olemme yhtä. Ja jos sen repii minusta väkivalloin irti, minä vuodan kuiviin ja huudan kipua kunnes kuolen. Koska se on niin oleellinen osa minua etten minä enää ole olemassa ilman sitä.
Vai onko masennus minun sisälläni? Onko se tunkeutunut sisääni ensin pienenä siemenenä ja sitten alkanut pikkuhiljaa, huomaamattani kasvaa ja paisua. Onko niin että se on vallannut minut sisältäpäin niin että minäkin olen levinnyt leveäksi ja isoksi, joka suuntaan. Olenko täynnä mustaa verkkoa? Pitäisikö se oksentaa ulos -mutta sitähän on aivan liikaa jotta se olisi mahdollista. Sitä paitsi se on syönyt sisältäni sisuskalujani tehdessään tilaa itselleen. Ja jos se sitkeä, loputtoman pitkä musta vyyhti revittäisiin minusta suuni kautta ulos, niin lopulta lyyhistyisin täysin tyhjänä maahan.
Eikä minua enää olisi.
Ehkä minua ei ole olemassa ilman masennusta.
Pitääkö minun opetella elämään sen kanssa? Hyväksymään se. Taistella vastaan? Ei, sitä en jaksa. Se on mahdotonta. Ei sellaista epämääräistä tahmeaa verkkoa vastaan voi taistella. Ei siitä saa koskaan otetta. Mutta ei sen kanssa jaksa elääkään.
Vai voisinko irrottautua sitä hellästi, viikata sen nätisti viereeni sohvalle ja antaa olla siinä. Lähellä, mutta ei kiinni minussa. Eikä varsinkaan hallitsemassa minua. Voisiko se olla siinä, onnistuisinko pikkuhiljaa kasvattamaan välimatkaa siihen?
Vai onko niin että tarttuisin siihen heti pian kiinni. En ehkä enää edes haluaisi elää ilman sitä. Ehkä tarttuisin siihen kiinni ja antaisin itseni luisua sen sisään. En pyristelisi vastaan. Antaisin itseni olla, ihan vain olla ja hävitä sen syövereihin. Sinne mustaan verkkoon takaisin.