Kesä, joka tulee lähelle joka puolelta. Syreenien tuoksussa, auringon lämmössä, linnun laulussa. Kesä, joka lämmittää sydämeen asti.
Ja minä mietin, miksi minä halusin kuolla. Oliko se minä joka halusi jotain niin järjetöntä ja mustaa, vai oliko se pimeys ja routa minun sisälläni. Kuka sai roudan sisääni? Mikä jäädytti sieluni?
Peilistä katsoo vastaan minä ja minäni on kaunis. Se on sama kauneus mikä näkyy kun katsoo voikukkaa. Sitä, jota rikkakasviksi nimitetään. Kuka määrittelee mikä on kaunista, kuka antaa luvan elää?
Minä en koskaan nypi voikukkia, vajavaisuudestaan huolimatta ne ansaitsevat elää. Ne ovat kukkia siinä missä minä ihminen, sillä oikeassa valossa katsottuna me olemme kauniita, olemme kedon kukkia kumpikin. Ja me molemmat voimme antaa niin paljon: ystäväni antaa rikasta ravintoa tahmaisesta itsestään ja minä revin itseni rikki.
Revin itseni rikki, jotta voisin kuvata pimeyttä muille, niille jotka eivät sitä ole kokeneet tai eivät sitä osaa kuvata ja kaipaavat sille sanoja.
Minä ja voikukka. Kaksi niin arvokasta.