Masennus on kuin autiomaa

Masennus on kuin autiomaa. Hiekkainen, kuiva, loputon. Silmänkantamattomiin pelkkää kuivaa ja ankeaa harmautta.

Ja masennuksen erämaan reunalla on syvä rotko. Se on pelottava eikä sen lähelle kukaan halua mennä, mutta samalla siinä on väsyneelle mielelle jotain vastustamatonta. Se ikäänkuin hiljaa kutsuu luokseen, lupaa lepoa. Ja kun sen reunalla seisoo, tuntee kuinka maa alkaa murentua jalkojen alla ja tajuaa putoavansa kohta sinne pimeään rotkoon. Ja kun sinne putoaa, sieltä ei ole nousua ylös.

Kyllä sen tietää, että nyt pitäisi ottaa askel taaksepäin, askel takaisin kestävälle maalle, vaikka se onkin vain sitä harmaata ja puuduttavan ankeaa eikä sillä ole tarjota mitään mikä virkistäisi loppuun uupunutta mieltä. Väsynyt mieli ei jaksa taistella vastaan, kärsivä sielu haluaa luovuttaa.

Rotko on pelottava kuin kuolema, mutta samalla se tuo helpotuksen. Kun sinne pimeään rotkoon kerran menee, siellä saa olla aivan yksin. Eikä millään ole enää merkitystä eikä vaatimusten äänet eikä syyllisyyden painostava huuto kuulu sinne. Siellä yksinäisessä synkässä mustassa hiljaisuudessa saa vihdoin levon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *