Olen masentunut. Olen ollut vakavasti masentunut. Tarkemmin määriteltynä vakavasti masentunut psykoottisin oirein. Olen ollut pakkohoidossa koska minun on katsottu olevan vaaraksi sekä itselleni että lapsilleni. Vaikka en koskaan asettaisi heitä vaaraan, en koskaan jättäisi heitä heitteille. Minä en aja autoa juovuksissa vaikka päämääräni olisi ajaa kallioon. Minä en aja ilman pyöräilykypärää vaikka olisin ajamassa rannalle hukuttautumaan. Teen aina oikein, niinkuin laki määrää. Minä en jätä ikinä pientä lastani heitteille. Minä soitan hänelle hoitajan ennenkuin tuhoan itseni. En ole vaaraksi lapsilleni. Itselleni kyllä lääkäreiden mielestä. Omasta mielestäni en sitäkään. Omasta mielestäni se olisi vain itselleni avun antamista. Eutanasia.
Olen halunnut tehdä itsemurhan. Olen juonut pään täyteen pelkäämättä krapulaa, koska olin päättänyt ettei seuraavaa aamua enää tule. Olen tuntenut niin kovaa tuskaa että olen halunnut repiä rintani auki ja riuhtoa sen ulos. Olen ulvonut tuskaani mielisairaalan käytävällä, lyyhistynyt lattialle kivun alla ja rukoillut helpottavaa lääkettä.
Olen uinut vaatteet päällä järvessä. Olen yrittänyt repiä valtimoni auki.
Olen kokenut kuinka kipu auttaa kun sisälle sattuu. Kuinka piikin työntäminen ranteeseen helpottaa kestämään henkistä tuskaa.
Olen suunnitellut lukuisia kertoja miten saan itseltäni hengen. Olen kävellyt junaraiteilla. Olen istunut niiden reunalla ja juonut saadakseni rohkeutta.
Ja nyt olen tässä. Elän. Kaikki on ihan hyvin. Ei ole syytä tuskaan.
En vain osaa enää elää elämää ilman syviä tunteita. Olisi edes se tuska. Jos ei huumaavaa onnea, niin edes se repivä tuska.
Olen ollut päiviä syömättä. Olen ahminut suuria määriä. Olen tuottanut itselleni kipua ja suurta hemmottelua.
Olen käyttänyt alkoholia liikaa ja lopettanut sen kokonaan.
Äärimmäisyydestä toiseen.
Ennen Hän oli minulle rakkain. Ja läheisin. Ei niin saisi sanoa lapsesta, sanon silti. Nykyään välttelen Häntä ja tunnen oloni kiusaantuneeksi Hänen lähellään. Jos Hän ei ole vaikea, pelkään että Hän kohta on. Tai tunnen syyllisyyttä siitä etten tuntea lämpöä vaikka Hän ei ole edes sillä hetkellä vaikea. Hän on minun lapseni. Olen Hänen äitinsä. Mutta olen kadottanut sen taidon, äitinä olemisen taidon. Se on väkinäistä ja tunnen esittäväni lämpöä kun pörrötän Hänen hiuksiaan tai kaappaan halaukseen. Kuulen sanovani ”kiva kun tulit kotiin, ollaan taas koko perhe koossa” ja mietin huomaako Hän että valehtelen.
Paljon tunteita ja sitten ei mitään.
Elämä on aina arvokas. Niin ne sanovat. Minä en sitä ymmärrä.
Jumala haluaa että minä elän. Niin ne sanovat. Miksi? En ymmärrä.
Ole hiljaa jos et tunne minun kipuani. Jos et tunne tätä syyllisyyden ja epäonnistumisen taakkaa älä yritä vähätellä sitä. Älä väitä että ymmärrät.