Sanat on loppu

Runo, ajatus, kirjoitus. Joku on minun sisälläni mutten saa sitä ulos.

Mikä se on mikä haluaa tulla ulos? Iloa on vähän, surua enemmän, toivoa ei kovinkaan paljon, uskoa sinapinsiemenen verran. Sellaisen orastavan kasvin verran.

On hetkiä jolloin surusta ja ahdistuksesta voi luoda jotain kaunista. Runon, ajatuksen, ehkä kirjoituksen. Ilosta vaikeampi luoda mitään.

Onko ilo liian tuttu ihmisille? Liian arkinen, itsestään selvä? Nauroin tänään, urheilin, söin hyvin ja join kahvia ystävän kanssa. Hyräillen pesin lattioita. Ketä tuo koskettaa?

Mutta suru. Se kun elämä on raskas harmaa viitta, kuolema on valo pimeän tunnelin päässä, voimien rippeestä muodostuu kyyneleitä, ja jos on enemmän voimia, niistä purkautuu itku. Kyynelten virta ja holtiton nyyhkintä. Ja jos voimia ei ole lainkaan, on vain loppuun väsynyt vartalo synkän pimeyden keskellä.

On asioita mitä ei voi sanoittaa. Suru on sellainen. Jos sen yrittää kirjoittaa, jää aina jotain sanomatta. Jotain lausumatta. Surun voi yrittää piirtää, mutta sanoihin se ei mahdu.

Joskus surusta kuitenkin saa kiinni, ja sen yhdestä kulmasta pystyy luomaan kauniin tarinan. Ja silloin suru koskettaa ihmistä enemmän kuin ilo koskaan kykenee. Silloin suru on enemmän kuin ilo.

Herra kädelläsi itkeä mä saan

Yksinäinen olo. Töissä vaaditaan paljon ja pelkään että hajoan kaiken paineen alla. Silti on pakko yrittää ja haluankin yrittää. Tuntuu vaan että olen niin yksin, kukaan ei voi minua auttaa eikä kuormaani kantaa. Itse joudun tulevaisuuteni kohtaamaan. Mitä se tuo? Tuskaa? Onnistumista ja hyvää?

Koen että mulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin elää päivä kerrallaan. Ja antaa jokainen päivä Jumalan käsiin. Ei minulla ole muuta. Ei ketään muuta. Enkä voi murehtia tulevaa. On vain tämä päivä.

Loppujen lopuksi ihminen on niin yksin.

 

 

Ainoa toivoni on Jumala. Ei minulla ole muuta.

Mutta ei se ole surullista. Se on onnen avain.

 

Kun toiset sanovat sen paremmin

Minulla on oma spotify-lista mihin olen kerännyt biisejä masennukseeni. Ajattelin poimia biiseistä sanat, jotka minua koskettavat:

 

Kävelin tänään
kylmä kuollut sydän rinnassa

Ja minussa makaa
yksinäinen raato ihmisen

lupasin huutaa
niin kauan että kipu katoaa

Ei sydän osannut väistää
ei sydän osannut väistää
ylhäältä, alhaalta, oikeelta, sai turpaan

Ei sydän osannut väistää -Jippu

  • ————————————–
  • Vesi väsyy, lämpö pohjaan katoaa
  • Aallot vaivalloiseen liikkuu
  • Miten kylmä kohmettaakin nopeaan
  • Ulpukanvarret ja huulet
  • Kukaan ei kuule huutoa väsyvää
  • Taas vaikeampi hengittää
  • Nyt tiedät kaikki on turhaa, hetkessä turhaa
  • Sä vedät piinatut keuhkosi täyteen
  • Ja niin kauan, miksi niin kauan
  • Sä elit kammoksuen tätä päivää
  • Miltä se tuntuu nyt
  • Kun veres kohta kylmennyt
  • Suhisee korvissas hiljaa

Vähän ennen -Maija Vilkkumaa

————————————–

Kuka teki minusta tän naisen
Joka heikkoja kohtiaan kadulla muille myy

Kuka teki minusta tän naisen -Jippu

————————————–

  • Haloo, haloo olen se jota rakkaus ei enää tarvitse.
  • Tänä yönä minä tahdon mennä Hakaniemen silloille.
  • Olen matkalla eksyneiden taivaalle,
  • Olen matkalla hullujen huoneeseen,
  • Minä syöksyn vastatuuleen.
  • Niinkuin väärinpäin lentävät linnut

Väärinpäin lentävät linnut -Jippu

  • ————————————–
  • Mä seisoin sillal, ilmas oli usvaa
  • mietin et mä hyppään mut vesi oli mustaa.

Lumi teki enkelin eteiseen -Mikael Gabriel

  • ————————————–
  • Kun nauru pakeni mun luotani nauroin
  • Kun murheet tunki päätä peittoni alle
  • mä käänsin selkäni ja unohdin kaiken
  • mä olin hiljaa kun olisi pitänyt huutaa,
  • pitänyt huutaa
  • Siellä pienen itsemurhan tein
  • Ihan pienen itsemurhan tein

Pieni itsemurha -Ismo Alanko

  • ————————————–
  • Se on mun päätös taivas vaiko tuonela
  • Mitä jää jäljelle jos lähden näin nuorena
  • Tuhkaa vai kaipaus
  • Niinku Winehouse, sekin lähti nuorena
  • Mua pelottaa ja haluun juosta karkuun
  • Oon elossa, pahaa ulos täytyy parkuu
  • Mun on vaikea hengittää,
  • olla selvinpäin…

Kipua -Lauri Tähkä

————————————–

  • Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa
  • ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa
  • Yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun
  • ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu

Hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan

  • Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät
  • Hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa

Sä et ole hullu -Janna

————————————–

  • Silloin luulit et tää on The End
  • Mut ei ollut sun aika tulla osaksi virtaa….
  • …..Kuka meidät opetti niin, pysymään hiljaisuudessa kii?
  • Jos sä viitot, huomaako kukaan?
  • Ja kun kupla puhkeaa, kaaosta ei voi kahlita
  • Mut tänään naamiot riisutaan
  • Ja koko maailma näkee sen mitä sä kavahdit peitellen
  • Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää
  • eikä kukaan muu sitä nää

Elefantin paino -Ellinoora

  • ————————————–
  • Suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan

Yksinäisen keijun tarina -Chisu

————————————–

  • Sä haluat pois, sä haluat pakoon
  • Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää
  • Sä haluat pois, kun et pystykään,
  • kaikkeen mitä pitää yrittää

Kevyempi kantaa -Haloo Helsinki

  • ————————————–
  • Että hajalle saatiin
  • Se mikä kauniiksi tarkoitettiin
  • Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla
  • Miten kauan sitä kestää –ei, sitä ei voi tietää
  • Kehen sattuu ja kuinka paljon 
  • siitä kysymys enää tässä kai on
  • Kun on saavuttu siihen pisteeseen
    ettei mikään ole varmaa

Maailman pisimmät tunnit
niiden otteeseen jää kiinni
Niitä kantaa loppuun asti
vaikka itse ei aina huomaa

Millainen on se taivas
jota ei löydetty koskaan
Olen kuullut paljon siitä
osan jopa omasta suustani

Koneeseen kadonnut – Apulanta

————————————–

  • Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu
    Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan niin että masentuu.
    Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon.
    Hymy huulilla työni mä teen.
    Ja sinä täysin sokee oot sille kuinka mä suistunut oon – pimeyteen.
  • Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy.
    Tää oli minun syy.
    Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,
    nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.
    Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon.
    Hymy huulilla työni mä teen.
    Ja sinä täysin sokee oot, sille miten uupunut oon.
  • Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan,
    vaikken oikeesti henkeä saa.
    Mä kyllä reipas tänään oon vaikka melkein luovutan jo

Ingrid – Johanna Kurkela

Minä ja minä

Tajusin tänään että on olemassa kaksi minua. Ulkopuoliset näkevät hauskan, iloisen, kivan  ja kauniin minut. Siksi he eivät halua menettää minua. Mutta he eivät tunne sitä minää jonka kanssa minä elän: synkkä, epätoivoinen, arvoton, epävarma, iloton, tuskainen.

Tästä tämä ristiriita johtuu. Jos he eläisivät saman itseni kanssa kuin itse elän, eivät hekään viihtyisi kanssani eivätkä surisi menetystä.

Helppoahan heidän on sanoa. Kyllä minäkin sen itseni kanssa elelisin oikein mielelläni. Elämä olisi kepeää ja mukavan syvällistä, naurun täyttämää.

Mutta te ette tiedä mistä te puhutte, kun sanotte että niin moni jäisi kaipaamaan minua. Ei jäisi, he jäisivät kaipaamaan mielikuvaansa minusta.

 

Viimeinen lähtö

”Pärjäätkö sinä?” hän kysyi puhelimessa. Ammattilainen, jolle soitin koska olin luvannut niin tehdä jos masennus iskee voimakkaana. Tietenkin pidän lupaukseni. Mutta että pärjäänkö minä?! Voi hyvänen aika, kuinka typerä kysymys. Kyllä minä pärjään! Eihän se tässä ole ongelma. Ongelma ovat kaikki muut, jotka väittävät etteivät pärjää ilman minua ja pakottavat minun elämään. Pakottavat elämään vaikka eivät ota tuskaani kannettavakseen. Kuinka itsekästä.

Ja minä päätin, että nyt olen aidosti itsekäs. Kun aina sanotaan että minun pitää huolehtia itsestäni ja olla terveesti itsekäs. Minä päätin olla. Se näkyi oikein kirkkaana mielessäni: nyt teen sen mitä minä ihan oikeasti haluan. Mitä olen halunnut lähes koko elämäni. Tänään minä kuuntelen vain itseäni. Tänään minä suljen korvat syyllistäviltä vaatimuksilta. Tänään minä annan itselleni vihdoin luvan lähteä. Lopullisesti.

Minulla oli suunnitelma. Kirkkaana mielessäni. En ole eilisen teeren poika, tiedän kyllä mitä teen. Kirjoitin kirjeenkin. Pyysin anteeksi itsekästä tekoani, tietenkin, moneen kertaan. Kirjoitin että tekoni ei ”riistä rakkauteni arvoa. Minä en vain rakasta itseäni. Rakkauteni itseeni riistettiin jo lapsena. En vain kykene elämään. En kykene saamaan siitä iloa. Rakastan. RAKASTAN. Mutta ymmärtäkää -ilman itseään ei voi elää”  Tuo on suora lainaus kirjeestäni, osa siitä.

Ja olin valmis lähtemään. Ja minä lähdin. Oli pari kohtaa missä meinasin kääntyä, silloin kun sinä halasit ja minulla valui kyyneleet ja sinä pyyhit ne pois poskiltani. Ja silloin kun tulit perässäni eteiseen ja kysyit tarvitsenko kyytiä. En minä tarvinnut, mutta jäin syleilyysi vangiksi. Sinä näit kipuni vaikket tiennyt mitään päätöksestäni. Sinä otit minut tiukasti lähellesi eikä minun voimani riittäneet repiä itseäni siitä irti. En luovuttanut heti, päätin että olen siinä vain jonkin aikaa, mutta sinun rakkautesi ja lämpösi sai minut huomaamaan kuinka käsittämättömän uupunut olen.

Ja minä jäin. Ojensin sinulle kirjeen ja nukuin kätesi ympärilläni koko yön.

Ja aamulla heräsin uuteen päivään.

 

 

Inhorealismia

Olen masentunut. Olen ollut vakavasti masentunut. Tarkemmin määriteltynä vakavasti masentunut psykoottisin oirein. Olen ollut pakkohoidossa koska minun on katsottu olevan vaaraksi sekä itselleni että lapsilleni. Vaikka en koskaan asettaisi heitä vaaraan, en koskaan jättäisi heitä heitteille. Minä en aja autoa juovuksissa vaikka päämääräni olisi ajaa kallioon. Minä en aja ilman pyöräilykypärää vaikka olisin ajamassa rannalle hukuttautumaan. Teen aina oikein, niinkuin laki määrää. Minä en jätä ikinä pientä lastani heitteille. Minä soitan hänelle hoitajan ennenkuin tuhoan itseni. En ole vaaraksi lapsilleni. Itselleni kyllä lääkäreiden mielestä. Omasta mielestäni en sitäkään. Omasta mielestäni se olisi vain itselleni avun antamista. Eutanasia.

Olen halunnut tehdä itsemurhan. Olen juonut pään täyteen pelkäämättä krapulaa, koska olin päättänyt ettei seuraavaa aamua enää tule. Olen tuntenut niin kovaa tuskaa että olen halunnut repiä rintani auki ja riuhtoa sen ulos. Olen ulvonut tuskaani mielisairaalan käytävällä, lyyhistynyt lattialle kivun alla ja rukoillut helpottavaa lääkettä.

Olen uinut vaatteet päällä järvessä. Olen yrittänyt repiä valtimoni auki.

Olen kokenut kuinka kipu auttaa kun sisälle sattuu. Kuinka piikin työntäminen ranteeseen helpottaa kestämään henkistä tuskaa.

Olen suunnitellut lukuisia kertoja miten saan itseltäni hengen. Olen kävellyt junaraiteilla. Olen istunut niiden reunalla ja juonut saadakseni rohkeutta.

 

Ja nyt olen tässä. Elän. Kaikki on ihan hyvin. Ei ole syytä tuskaan.

En vain osaa enää elää elämää ilman syviä tunteita. Olisi edes se tuska. Jos ei huumaavaa onnea, niin edes se repivä tuska.

 

Olen ollut päiviä syömättä. Olen ahminut suuria määriä. Olen tuottanut itselleni kipua ja suurta hemmottelua.

Olen käyttänyt alkoholia liikaa ja lopettanut sen kokonaan.

Äärimmäisyydestä toiseen.

 

Ennen Hän oli minulle rakkain. Ja läheisin. Ei niin saisi sanoa lapsesta, sanon silti. Nykyään välttelen Häntä ja tunnen oloni kiusaantuneeksi Hänen lähellään. Jos Hän ei ole vaikea, pelkään että Hän kohta on. Tai tunnen syyllisyyttä siitä etten tuntea lämpöä vaikka Hän ei ole edes sillä hetkellä vaikea. Hän on minun lapseni. Olen Hänen äitinsä. Mutta olen kadottanut sen taidon, äitinä olemisen taidon. Se on väkinäistä ja tunnen esittäväni lämpöä kun pörrötän Hänen hiuksiaan tai kaappaan halaukseen. Kuulen sanovani ”kiva kun tulit kotiin, ollaan taas koko perhe koossa” ja mietin huomaako Hän että valehtelen.

 

Paljon tunteita ja sitten ei mitään.

 

Elämä on aina arvokas. Niin ne sanovat. Minä en sitä ymmärrä.

Jumala haluaa että minä elän. Niin ne sanovat. Miksi? En ymmärrä.

 

Ole hiljaa jos et tunne minun kipuani. Jos et tunne tätä syyllisyyden ja epäonnistumisen taakkaa älä yritä vähätellä sitä. Älä väitä että ymmärrät.

Muistokirjoitus Uskolle

Jo lapsesta asti Usko on ollut tärkeä osa elämääni. Usko seisoi rinnallani lapsuuden murheissa ja murrosiän myrskyissä. Kun aikuisena aloin epäröidä suhteessani häneen, Usko antoi ymmärtää etten voisi elää ilman häntä. Ei ole liioiteltua sanoa että koin saavani Uskolta jopa tarkoituksen elämälleni. Usko teki minusta itsestään riippuvaisen.

Toivottavasti en loukkaa ketään, mutta haluan olla rehellinen enkä edes tänä luopumisen ja kaipauksen päivänä antaa liian kaunisteltua kuvaa Uskosta. Vaikka Usko mielellään antoi itsestään vahvan ja järkähtämättömän kuvan, hänessä oli myös häikänteleväinen ja – pyydän anteeksi – jopa petturimainen puoli.

Oma kokemukseni Uskosta on, että hän jätti minut yksin juuri silloin kuin olisin kipeimmin häntä tarvinnut. Hän ei palannut vaikka itkien huusin hänen peräänsä. Jouduin opettelemaan elämään Luulon ja Toivon kanssa. Näin jälkikäteen toki ymmärrän, että he ovat todellisia ja luotettavia ystäviä, vain nöyryydessään valitettavan usein aliarvostettuja. Haluan tässä samalla siis kiittää heitä.

Usko kuitenkin vielä palasi luokseni myöhemmin ja ilahduin siitä kovin, unohtaen oikeastaan samantien hänen tuottamansa kirvelevät haavat. Sellainen Usko oli, hän sai nopeasti luottamaan itseensä, aina uudestaan ja uudestaan. Hänessä oli luontaista karismaa joka vetosi meistä moniin.

Mutta Usko ei kai voinut mitään luonnolleen vaan valitettavasti hän petti minut jälleen. Ei Usko jaksanut seistä rinnallani elämän karikoissa. Hän lähti taas. Tällä kertaa minut pelasti Rakkaus.

Nyt Usko on kuollut. Uskoa ei enää ole. Huolimatta ristiriitaisesta suhteestamme huomaan elämäni olevan tyhjää ilman Uskoa. Kaipaan yhteisiä aikojamme enkä halua mitätöidä hänen merkitystään itselleni enkä vaikutusta elämäni kulkuun. Olen kuitenkin oppinut että henkilökohtaisesti minulle sopii paremmin turvata Luuloon, Toivoon ja Rakkauteen. He eivät lupaile liikoja eivätkä siis petä luottamustaan. Kadun sitä, etten aina ole osannut arvostaa heitä, koska vahva ja järkkymätön Usko hurmaavuudessaan sekoitti pääni.

Tiedostan etten ehkä ole vielä käsitellyt suruani kunnolla, mikä valitettavasti heijastunee tähän muistokirjoitukseenikin. Tarkoitukseni ei ole loukata ketään eikä kuulostaa katkeralta.

Rakkaudella Uskoa muistaen, kaikesta huolimatta,

Masennuksen musta verkko

Olen kadottanut masennukseni rajat. En enää näe missä olen minä ja mistä alkaa masennus. Olemmeko me samaa vai olenko minä olemassa ilman masennusta, onko minulla rajat. Omat rajani, ei masennuksen luomia.

Jos huidon ja riuhdon, voinko vapautua. Onko masennus joku ulkoinen mustanvärinen epämääräinen harso, josta minun olisi mahdollisuus vapautua. Irroittaa se itsestäni, vaikka se olisikin takertunut kiinni minuun, takkini vetoketjuun ja korvarenkaiden piikkeihin. Että jos oikein kovaa repisin, saisinko sen revittyä rikki ja irti minusta. Kuin suuren, tahmaisen tarttuvan hämähäkinseitin. Eikä se olisi enää minä enkä minä olisi se. Enkä minä olisi siinä.

Vai olemmeko me samaa? Minä ja masennus. Onko se minun jatkumo? Kun minä lopun niin masennuksen musta verkko jatkuu kuin jokin minuun kiinni kasvanut ällöttävä kasvain. Olemme yhtä. Ja jos sen repii minusta väkivalloin irti, minä vuodan kuiviin ja huudan kipua kunnes kuolen. Koska se on niin oleellinen osa minua etten minä enää ole olemassa ilman sitä.

Vai onko masennus minun sisälläni? Onko se tunkeutunut sisääni ensin pienenä siemenenä ja sitten alkanut pikkuhiljaa, huomaamattani kasvaa ja paisua. Onko niin että se on vallannut minut sisältäpäin niin että minäkin olen levinnyt leveäksi ja isoksi, joka suuntaan. Olenko täynnä mustaa verkkoa? Pitäisikö se oksentaa ulos -mutta sitähän on aivan liikaa jotta se olisi mahdollista. Sitä paitsi se on syönyt sisältäni sisuskalujani tehdessään tilaa itselleen. Ja jos se sitkeä, loputtoman pitkä musta vyyhti revittäisiin minusta suuni kautta ulos, niin lopulta lyyhistyisin täysin tyhjänä maahan.

Eikä minua enää olisi.

Ehkä minua ei ole olemassa ilman masennusta.

Pitääkö minun opetella elämään sen kanssa? Hyväksymään se. Taistella vastaan? Ei, sitä en jaksa. Se on mahdotonta. Ei sellaista epämääräistä tahmeaa verkkoa vastaan voi taistella. Ei siitä saa koskaan otetta. Mutta ei sen kanssa jaksa elääkään.

Vai voisinko irrottautua sitä hellästi, viikata sen nätisti viereeni sohvalle ja antaa olla siinä. Lähellä, mutta ei kiinni minussa. Eikä varsinkaan hallitsemassa minua. Voisiko se olla siinä, onnistuisinko pikkuhiljaa kasvattamaan välimatkaa siihen?

Vai onko niin että tarttuisin siihen heti pian kiinni. En ehkä enää edes haluaisi elää ilman sitä. Ehkä tarttuisin siihen kiinni ja antaisin itseni luisua sen sisään. En pyristelisi vastaan. Antaisin itseni olla, ihan vain olla ja hävitä sen syövereihin. Sinne mustaan verkkoon takaisin.

Masennus on kuin autiomaa

Masennus on kuin autiomaa. Hiekkainen, kuiva, loputon. Silmänkantamattomiin pelkkää kuivaa ja ankeaa harmautta.

Ja masennuksen erämaan reunalla on syvä rotko. Se on pelottava eikä sen lähelle kukaan halua mennä, mutta samalla siinä on väsyneelle mielelle jotain vastustamatonta. Se ikäänkuin hiljaa kutsuu luokseen, lupaa lepoa. Ja kun sen reunalla seisoo, tuntee kuinka maa alkaa murentua jalkojen alla ja tajuaa putoavansa kohta sinne pimeään rotkoon. Ja kun sinne putoaa, sieltä ei ole nousua ylös.

Kyllä sen tietää, että nyt pitäisi ottaa askel taaksepäin, askel takaisin kestävälle maalle, vaikka se onkin vain sitä harmaata ja puuduttavan ankeaa eikä sillä ole tarjota mitään mikä virkistäisi loppuun uupunutta mieltä. Väsynyt mieli ei jaksa taistella vastaan, kärsivä sielu haluaa luovuttaa.

Rotko on pelottava kuin kuolema, mutta samalla se tuo helpotuksen. Kun sinne pimeään rotkoon kerran menee, siellä saa olla aivan yksin. Eikä millään ole enää merkitystä eikä vaatimusten äänet eikä syyllisyyden painostava huuto kuulu sinne. Siellä yksinäisessä synkässä mustassa hiljaisuudessa saa vihdoin levon.